Kaverijengi tapaa pitkästä aikaa.  Siinä ruokapöydässä istuessa tietysti käydään ihan ensin ja pitkällisesti läpi taas jokaikinen vaippaihottuma, kakkakoneiden räkätauti ja päivähoitovaihtoehto.  Se ei ole yllätys.  Näinhän se aina menee.  Ja sitten joku muistaa ihan vahingossa, että onhan joukossa se yksi jolla sitä pirun ipanaa ei ole.  Sitten esitetään taas se yksi-kaksi kohteliaisuuskysymystä, jotka eivät liity vauvoihin.  Vastauksella ei niin väliä, onpahan nyt sitten kuitenkin kysytty.  Mutta.  Tällä kertaa päätetäänkin sitten haastaa.  Kysyvät firmasta.  Yritän siinä sanoa, että joo, kyllä mä edelleenkin omistan osan firmasta mutta en nosta sieltä enää palkaa.  Ja alkavat moittia joukolla siinä sitten (tosin ei ihan selvinnyt miksi moittivat...  en kyllä varsinaisesti jaksanut kuunnella että ehkä siinä syy epäselvyyteen).  Ja mitenhän tämä asia niille kuuluu? Varsinkin kun joukosta vain yksi on lisäkseni toiminut yrittäjänä ja hänellä kokemusta takana huima puoli vuotta.  Ja mitä enemmän yritän ohittaa asian, sitä enemmän joukolla hyökätään.  Ja ilmeisesti tästä kantaaottavuudesta olisi kai pitänyt olla otettu.  Siis ilmeisesti?

Mutta ei se kiusallisin edes ole tässä.  Kaikillä näillä muilla siis eri ikäisiä kakaroita ja yksi vielä odottaa jo seuraavaansakin.  Siinä kun ovat ottaneet ne yhdet (!) kuohuviinilasilliset niin alkaa tulla puheliaammaksi ja uskaliaammaksi joukko.  Kertovat sitten hihitellen missä kaikki nämä lapsensa ovat saaneet alkunsa ja olisiko pitänyt nimetä samalla tavalla kuin Beckhamit tekivät "alkupaikkakunnan" mukaan.  Siis oikeasti.  En mä halua tietää!  Ei ei ei.  Yritä nyt siinä sitten olla ottamatta kantaa, olla varsinaisesti kuuntelematta mutta hymistä jotenkin osallistuen.  En mä tiedä mikä tässä olisi se oikea etiketti.  "Että juu se meidän Ellinooravictoriajuliaanataikapaloma sai sitten alkunsa juuri sillä Milanon reissulla sen meidän riidan jälkeen...."  Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

Yrittäjyys on nyt sitten entistä elämää.  Enää ei tarvitse olla vastuussa juoposta yhtiökumppanista ja huolehtia pelästyneistä työntekijöistä.  Nyt on itse ehkä sitten se pelästynyt työntekijä.  Ehkä.  Kun ei tiedä vielä.  Uusi homma kun alkaa ensi viikolla.  Ja tämä viikko on lomaa.  Mutta.  Mitä hittoa lomalla tehdään? 

Viimeksi on ollut kokonainen viikon kestävä (ehjä, ilman duunipuheluita jne.) kestävä loma, hmm... n. viisi vuotta sitten.  Vai oliko opiskeluaikana?  En minä muista mitä lomalla tehdään!  Olisi varmaan pitänyt lähteä jonnekin reissuun mutta kun ei saanut aikaiseksi.  Silloin kun oli kauhea kiire ja stressi niin sitä vaan haaveili siitä että on vaan.  Ja nukkuu.  No joo.  Nyt on mennyt maanantai ja tiistai vaan ollessa ja nukkuessa.  Paitsi että olen herännyt kumpanakin aamuna ennen kymmentä.  Miksi vapaa-aamuina ei sitten nukuta vaikka duuniaamuina jokainen 5 min. lisäunta on niin kullanarvoisia?? En minä vaan ymmärrä.  Ja sitten olen vaan ollut.   Ja hitto että on tylsää.  Mitä tässä nyt sitten tekisi?

Vielä on lomaa ja oleskelua 5 päivää.  Tästä on nyt pakko nauttia kun sitä kuitenkin sitten kiroilee jo ensi maanantaiaamuna kun on aikaisin duuniin (uuteen sellaiseen, jee sentään!!) lähtö.

Eli oleskelen.  Ja lomailen.

Sukujoulu.  Jengi istuu pöydän ääressä ja sedän kärsimän aivoverenvuodon vuoksi kukaan ei kehtaa tissutella vaikka periaatteessa viinipullot on kyllä pöydässä, kun ei setä saa juoda niin ei sitten juoda kukaan, mitään muuta kuin vissyä.  Eli on aika nihkeää keskustelua.  Paikalla melkein kaikki serkut (paitsi ne jotka ehtivät karata ulkomaille erinäisten puolisoidensa kanssa), tädit ja sedät ja isoäiti.  Mielenkiintoa keskusteluun tuo se, että yhdellä tädillä on huono kuulo ja äskettäin hankittu kuulokoje (jota ei ole säädetty ryhmäkeskustelua, kovaäänistä ja poukkoilevaa sellaista) varten, isoäidillä on huono kuulo (jota kukaan ei myönnä) ja sedän jutut kyllä alkaa hilpeästi mutta erityisesti vitsien pääpointti unohtuu sen kärsityn aivoverenvuodon vuoksi (mutta kaikki yrittää kohteliaasti ohittaa tämän) ja hymähtelee tai hihittelee tai miten vaan sitten sille tyngäksi jääneelle jutulle. 

Paikalla on myös serkun ruotsalainen avomies.  Suurin osa jengistä, tädit erityisesti, pyrkivät briljeeraamaan ruotsillaan, kikkailemaan kielellä ihan tosissaan.  Minua katsotaan ihan erityisen kieroon, sillä olen tehnyt sen periaatepäätöksen, että vaikka ruotsia kyllä pystyn puhumaan niin en kyllä tasan tässä tilanteessa puhu.  Ihan epäreilua, altavastajana puhua toisen äidinkieltä, miettien siinä sitten paniikissa (ilman viinin tuomaa ihanaa puskuria) että olikos tämä sana nyt sitten en vai ett vai mitä.  Että puhun nyt sitten ihan suosiolla englantia.  Ja tädit ei tykkää.  Ei yhtään.  Ja faijakin joka oli uhonnut ihan samaa ruotsin puhumisesta vääntää sitten oikein riikinruotsiaksentilla (mistä helvetistä se aksentti ilmestyi??? entiselle turkulaiselle??) jotain vitsiä, hitto.

Ja sitten vielä selviää, että juuri tämä ruotsalaisen avomiehen omaava serkku (joka on paljon nuorempi kuin minä) on Ruotsin puolella saman firman vastaava henkilö siihen duuniin jota olen hakenut.  Miten hitossa se sinnekin ehti?  Ja jos saan sen duunin niin olisin sitten sen suomalainen kolleega....  Hmm....

CSI Miami on kyllä syvältä.  Kuva on kummallisen keltainen, kaikki poliisit on pukeutunut viimeisimpiin (ja rikospaikalla tosi kätsyihin) muotivermeisiin (millä palkalla?) ja se yksi punapäinen pomo nojailee joka tilanteessa polveensa ja toistaa itseääni.  "The game is over boys.... the game is over" - > aurinkolaseilla leikintää ja kuvan feidaus muuhun. 

Ja sitä kanssa ihmettelen, että ne rikospaikkatyypit hilluu rikospaikoilla ilman mitään suojakamppeita.  Ne ei ole lainkaan huolestuneet, että ne joko itse tiputtelee hiuksiaan tai jotain kuonaansa sinne tai että ne saattaisi saada jotain vaikka hilpeää tartuntaa niistä paikoista kun saapastelee ties missä lammikoissa.  Ja joo.  Miten ihmeessä ne kaikki tupakantumpit ja napit ja mitkä lienee liittyy AINA just sihen rikokseen jota tutkitaan?  Ei ole mitenkään mahdollista, että naapurin Eino-Petteri kulki toissailtana siitä talon ohi röökiä poltellen ja nappeja tiputellen.  Hmm. Ja sitten niillä on vielä joku tosi hilpeä käyttöliittymä niiden CSI:den tietokoneissakin siellä laboratoriossa (joka näyttää kyllä ihan joltain arkkitehtitoimistolta, eikä miltään poliisiaseman labralta).  Ja mikä tahansa laite liitetäänkään niihin koneisiin (löydetty kännykkä, mp3-soitin, mikä lienee ja mikä malli vaan) näyttää aina just samanlaiselta sellaiselta vihertävältä systemiltä jossa on ties millaiset animaatiot.

Ja jokainen niistä tutkijoista on ilmeisesti ihan tajuttoman näppärä.  Ne näkee yhdellä silmäyksellä, hiuksia heilutellen, jokainen mikä kaliberi on rikoksessa kyseessä (jopa pienestä nirhaisusta jossain seinässä), ne on kaikki kemian tohtoreita päätellen siitä miten ne kaavoja noin niin kuin ihan arkisesti ohi mennen juttuun ujuttaa.  Niin ja on kyllä Miamin poliisivoimat ilmeisesti ihan helvetin rikas laitos kun ne Hummerilla (joka on kyllä ihan tajuttoman ruma auto!) ympäriinsä suhaa, vaikka olisikin joku rivipoliisi vaan.

Ärsyttävä ohjelma.  Mutta jostain syystä sitä vaan on pakko seurata.  "It's so damn addictive.  So damn addictive..."

Hitto.  Mulla on tosi huima elämä.

Näin pitkästä aikaa vanhan kaverin.  Se (ihminen jolla on kauhea ikuinen stressi raskausajalta ehkä jääneistä kiloista, kestokriisi) työnteli vaunuissa viimeisintä kakaraansa, joka onneksi nukkui tai ainakin oli hiljaa eikä tilanne vaatinut multa mitään reagointia tähän kakkakoneeseen.  Onneksi.  Ensimmäinen reaktio kaverilta oli että hitto sä oot laihtunut.  Joo olen, jonkun verran mutta so...  Se ilmoitti, että ainakin sulta on kolkyt kiloa lähtenyt!  No just.  Kuinka helvetin lihavana se on mua pitänyt?!  Ei tasan ole mikään kolkyt kiloa, ei varmasti ole vaikka en vaakaa omistakaan. Ja se mikä oli sitten se tasan viimeinen pisara oli, että yhtään kun se rupeaa selittämään, että ainahan sulla on ollut laihat jalat (siis mitä? laihat jalat...justiinsa) mutta nyt oot kyllä jo laihtunut ihan tarpeeksi että ei enää.  Niin.  Ihan varmaanhan se säätelee mun elämää, mitä tämä henkilö ajattelee mun ulkonäöstä ja jaloista...  Ihan tasan joo. 

Ja pitäisi sitten ensi viikolla mennä vanhojen kavereiden tapaamiseen, jossa tämäkin ihminen on mukana.  Ei helvetti.  Ei lupaa hyvää tämä kohtaaminen, jos mitään on pääteltävissä reaktiosta.  Mä en tasan halua olla jutun keskipisteenä...  Toisaalta noin niin kuin tarkemmin ajatellen, tuskin vaaraa.  Kuitenkin keskutelunaiheet liikkuu akselilla raskausvaivat-vaippaihottuma-päivähoito-ongelmat-meidän pikkukullannuput kun ne on niin ihquja vaikka räkä valuu nenästä ja tahmaa on pitkin seiniä eikä yhtään yötä saa nukkua rauhassa kun meidän pikku ihanuus päättää klo 04 että nyt katsotaan piirrettyjä vaikka ei telkkarista mitään siihen aikaan aamusta tule ja sitten huudetaan ja itketään koko perhe.  Eli saanen olla rauhassa.  Ja täysin ulkopuolella keskustelusta.  Mutta ei ole mitään uutta se.  Ei.