Minut kutsuttiin taas kavereiden lasten syntymäpäiväjuhlille.  Ei siinä mitään jos juhlat olisivat vaikka hilpeät 21-vuotisjuhlat, mutta ei.  Ne ovat 3-vuotiaalle järjestettävät merirosvojuhlat.  Ja minä olen kutsutuista ainoa, jolla ei ole lapsia eikä siis juhlissa kanssakärsijiä.  Mutta miten kieltäytyä kutsusta kohteliaasti?  Ilman että syvästi loukkaa ystävää, jonka räkänokkalasta ei ollenkaan viitsisi nähdä saatika lahjaa ostaa ja juhlia läpikärsiä?  En ole vielä löytänyt vastausta.  Joten ei kun "juhlimaan".

Jostain syystä ihmiset, jotka olen tuntenut lähes koko elämäni eivät vielä ole sisäistäneet asiaa, että en niin kovasti lapsista piittaa enkä meinaa niitä itse hankkia.  Ja jostain syystä, heti kun sisään "juhlapaikkaan" pääsen, niin minut yhdistetään noihin 2-4-vuotiaiden joukkoon (kun ei sitä omaa lasta siis ole eikä tule).  Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joudun osallistumaan lasten touhuihin ja päähäni väkisiin lättäistään se sama paperihattu, joka niillä kaikilla lapsilla (mutta ei vanhemmilla!) päässään on.  Kiva.  Ja sitten vanhemmat siirtyvät keittön puolelle keskustelemaan vaippaihottumasta tai jostain.  Sitä minä en varmuudella tiedä mistä siellä puhutaan, sillä minä joudun sinne lasten puolelle.  Minuun kun ilmeisesti yritetään tartuttaa vauvakuumetta.   Silti, vaikka olen yrittänyt jo lukuisia vuosia todistaa, että olen täysin ja totaalisen immuuni tuolle infektiotaudille. 

Siellä minä sitten posket tekohymystä jumittuneina osallistun johonkin pirun ongintaan.  Lapset on täysin jätetty minun vastuulleni.  Aika erikoinen tai jopa rohkea veto, väittäisin, noilta vanhemmilta, jotka (onnelliset pirut!) keittiössä kahvia kittaavat.  Minulle ainoa virkistäytymismahdollisuus on tahmea sekamehumuki joka tarraa kiinni lattiaan, pienten kanssaseuralaisten vahinkojen (en mieti tarkemmin minkälaisten vahinkojen, en uskalla) seurauksesta. 

Vanhemmat kurkkivat keittiön ovesta ilmeisen vahingoniloisena.  Saanhan maistaa ilmeisesti pienen palan heidän arkeaan.  Joku sen verran säälii minua, että keksii uuden tehtävän.  Joka ei vaadi lattialla tahmassa istumista.  Joku kun keksii, että hei sähän voisit lukea tuolle meidän sumutorven kuuloiselle elämänilollemme.  No ei siinä mitään, mutta kun ei tuo kirjallinen valikoima niin mahtava ole.  On vaihtoehtona kirja, jossa ei ole lainkaan tekstiä mutta superpirteitä kuvia.  Tai sitten on toinen kirja, jossa on kyllä tekstiä, mutta se on niin sietämättömän pirtsakkaa, että valitsen kuvakirjan.  Siinä sitten selaan sitä yhden lapsukaisen (sen päivänsankarin) kanssa, jolta valuu molemmista sieraimista kirkkaanvihreä paksu räkävana.  Ja sinne tuppaa eksymään tuon ihanan lapsukaisen sormikin tasaiseen tahtiin.  Kiva.  Sitten tuo pieni sumutorvi osoittaa jokaista kuvaa jokaikisellä sivulla ja kiekaisee "mikä toi on?".  Ja joka ikisellä kerralla vastaan "auto".  Kun ei siinä pirun kirjassa ole kuin autojen kuvia.  Mutta eipä lapsukainen ennakoi tai sitten vain kiusaa onnetonta, minua.  Eli siinä hoetaan vuoron perään mikä toi on, auto, puolen tunnin verran. 

Ankara kofeiinin ja aikuisseuran puute vaivaa...  Miten täältä pääsee karkuun???